Ensimmäiseltä harkkaviikolta

Jäänyt vähän kirjoittelu mutta tässä nyt ensimmäisen harjoitteluviikon tunnelmia mitä olin kirjoitellut jo aiemmin.

Toissa viikolla päästiin alottelemaan työharjottelua. Oltiin ekat kaksi päivää päiväkodilla kun sosiaalityöntekijä oli Kampalassa. Päivät meni nopeasti ja lapset oli aika ihania. Kulttuurieroja on kyllä niin paljon. Päiväkodin ohjaaja otti lapsen takin ja pyyhki sillä liitutaulun, ihan niinkuin Suomessa! Mikäköhän syyte olisi tullut jos Suomessa olisi tehnyt saman? Ennen ruokailua lapset kävi pesemässä kädet sangossa jossa vain huuhteli kätensä. Hygienia ihan kohdallaan! Lapset tosiaan elää täällä ihan maassa, monesti näkee ihan pieniä lapsia maassa istuvan ilman vaatteita. Vastustuskyky ainakin kasvaa.

image

image

Keskiviikko-aamuna lähdettiin etsimään sosiaalityöntekijää ja meidät ohjattiin mental health-osastolle, jossa hänen toimistonsa oli. Odoteltiin siellä melkein pari tuntia. Siinä kyllä nähtiin psykiatrista puolta. Meidän väliin tuli istumaan yksi nainen joka vähän väliin tokaisi “this is Uganda”. Kohta tuli hoitaja jolla oli puhelimennäköinen kapistus kädessä, otti kuvan meistä ja sanoi että nyt sulla on kuva mzusungujen kanssa. Osastolla oli kauhea meteli kun yksi asukas huusi, kunnes kohta tuli muutama hoitaja ja psykiatri piikkien kanssa ja meni psykoosihuoneeseen antamaan asukkaalle pari piikkiä, hiljeni muuten nopeasti. Sosiaalityöntekijä sitten saapui ja juteltiin hetki ja lähdettiin lääkärinkierrolle. Meitä opiskelijoita ja lääkäri oli yhteensä noin 20 ja paikalla oli aina asiakas. Lääkäri opetti ja tenttasi opiskelijoita samalla kun asiakkaan asioita käytiin läpi. Opittiin epilepsiasta ja alkoholin haitoista, täällä uskomuksena että epilepsia tarttuisi ilman kautta ja läheisessä kontaktissa. Lääkäri oli todella mukava, tenttasi meitäkin ja kertoi asiakkaiden tapauksia englanniksi. Kierrolla oli mm.epilepsia tapauksia, piilojuoppoja, asiakkaat olivat siis poliklinikkakäynnillä.

Kierron jälkeen tehtiin kierros osastolla, joka niinsanotusti oli kyllä aika karun näköinen ja oloinen paikka. Haju oli aika karmiva ja karun oloiset tilat heillä.

Sosiaalityöntekijän kanssa lähdettiin käymään toisella osastolla, ja tavattiin mies joka oli pahoinpalanut, odotteli osastolle pääsyä “odotusaulassa” patjan päällä lattialla. Hänen keissinsä ei oikein auennut, sanoi olevansa kongosta, mutta ilmeisesti oli vielä hieman sekaisin eikä pystytty tekemään asialle mitään.

Torstaina tultiin tapaamaan aamusta sosiaalityöntekijää ja lähdettiin naisten ja lasten osastolle. Huoneeseen tuli 24-vuotias 8vuotiaan lapsen äiti, jotka olivat olleet sairaalalla kuukauden, kun heillä ei ollut rahaa kotiinkuljetukseen. Sosiaalityöntekijä yritti parhaansa mukaan auttaa, mm. että he kerjäisivät toisilta asukkailta rahaa matkaan. Sairaalalla ei ollut rahaa tällä hetkellä auttaa heitä kuljetuksen kanssa. Tämä äiti murtui ja pelkäsi että hän kuolee pian ja haluaisi sijoittaa lapsen ennen kuolemaansa. Sossu kertoi että kyllä lapsi sijoitetaan että ei tarvitse huolehtia lapsesta. Sekä äiti että lapsi olivat HIV-positiivisia, molemmilla ihottumaa käsivarret täynnä sekä lapsella kasvotkin ihottuman peitossa. Näimme lapsen myöhemmin osastolla. 8-vuotias lapsi istuu sairaalansängyllä päivästä toiseen, ilman mitään virikkeitä ja toimintaa. Lapsen kasvot näytti niin surkeilta, ei kahdeksanvuotiaan lapsen kuulu kärsiä noin! Näkyi kuinka elämässä ei ole mitään sisältöä eikä iloa. Vietiin tokalla viikolla tytölle värityskirja ja kyniä. Äidin kasvoille levisi hymy ja tytönkin pieni hymy. Lähdimme osastolta ja siinä vaiheessa tuli kyllä itku. Ei voi oikein sanoinkuvailla sitä näkyä ja tunnetta vaan.

Jäätiin sitten torstaina loppupäiväksi naisten ja lasten osastolle. Lasten osastolla suurin osa malaria-potilaita. Lapsille laitettiin kanyylit, ja se tapa miten ne laittaa ne, semmosta suonten kaivamista että huh. Yhdenkin ehkä puolivuotiaan lapsen kanyylin laitto kesti noin puolituntia. Ensin yrittivät saada käsiin, lopulta saivat päähän laitettua. Itkuahan se oli. Täällä on tapana valmistella lääkkeet valmiiksi ja lapset tulevat jonossa hakemaan lääkkeet ja sarjatuotantona annetaan ne, ei hanskojen vaihtoa eikä desinfiointeja välissä. Lapset itkivät melkein jonossa kun kanyyliin laittoivat lääkettä.

Toimenpidehuoneessa lääkärit tulivat tapaamaan pieniä potilaita. Huoneessa oli noin kaksivuotias poika, jonka kehossa oli polttoarpia. Lääkäri kertoi sen olevan osa traditiota. Kohta toinen lääkäri näytti pitävän pientä saarnaa äidille. Lapsella oli siis myös verenmyrkytys ja lapsi huusi kuin syötävä jo nähdessään kuumemittarin.

Toinen ehkä noin kolmevuotias tyttö nukkui toimenpidesängyllä, häneltä otettiin malariatestit, jotka olivat positiivisia sekä verensokerit mitattiin, jotka olivat 3.9, lääkäri sanoi sen olevan todella matalat, ja että sokerien pitäisi olla lähempänä 10. Lääkärin mukana on aina pari sairaanhoitajaopiskelijaa ja lääkäri kertoo samalla ja opettaa asiakkaan kautta asioita opiskelijoille. Täällä ei juurikaan näy valmiita sairaanhoitajia, vaan tuntuu että kaikki ovat opiskelijoita.

Positiivinen malariatesti

Positiivinen malariatesti

Pitääpä kirjoitella taas sairaalameiningeistä piakkoin, paljon on näetty ja koettu!

Safari

Nyt on ollut vähän kiireitä ja vähän jäänyt kirjottelu kesken. Mutta anyway, viime viikon torstaina lähdettiin aamulla safarille, kohti Queen Elizabethin kansallispuistoa. Lähdön piti startata klo 7.00, mutta kuten Afrikkaan kuuluu, niin lähtö venyi noin puolitoista tuntia kun auto piti fixata kuntoon. Matka kansallispuistoon kesti noin 5-6tuntia täältä Masakasta.

image

image

image

Torstaina saavuttiin noin kolmen aikaan kansallispuistoon ja meidän ihanaan lodgeen, syötiin lounaat ja hetki levättiin ja lähdettiin ensimmäiselle ajelulle. Näkymät ja luonto on täällä niin kaunista, ja tunnelma safariauton kyydissä on mahtava. Sitä fiilistä ei voi kuvailla, vaan se on koettava. Jouduttiin hieman jumiin mutaliejuun keskellä puistoa, onneksi seitsemän suomalaisnaista yhden auton työntää. Yöaikaan ei saanut liikkua majapaikassa yksin, kun paikka oli joen varrella ja joesta nousi virtahepoja pimeän aikaan.

image

image

image

Perjantaina aamupala oli klo 6.00 ja lähtö 6.30 auringonnousua katsomaan. Oltiinkin koko päivä liikenteessä, käytiin lautta-ajelulla ja pari ajoa. Ja meidänhän epäonni jatkui vaan, kun yksi meistä oli jo aiemmin hajottanut puhelimen, yksi oli retkellä imodiumin voimilla ja mitäs vielä. No, oltiin matkalla lautalle kun huomattiin, että renkaassa on vähän ilmaa. Lautta-ajon aikana se ilmeisesti vaihdettiin ja päästiin jatkaa matkaa, kunnes pian rengas oli taas lähes tyhjänä. Eipä siinä auttanut kun jäädä keskelle kansallispuistoa ja opas alkoi vaihtamaan rengasta. Ja tietystihän alkoi satamaan melkein heti. Mutta tunnelmahan vaan parani!

image

image

image

 

image

image

 

Lauantaina herättiin myös aikasin auringonnousulle, ja tehtiin aamuajo puistoon. Meidän opas oli kyllä niin kiva, kun vei meidät vielä Lake Mburon kansallispuistoon tai siis ei menty sisään asti, mutta nähtiin siellä seeprat. Kiraffit olis ollut kansallispuiston puolella, niin ei nähty niitä tällä kertaa. Queen Elizabethissä nähtiin mm. leijonia, buffaloita, virtahepoja, krokotiilejä, pahkasikoja, uganda kobeja, antilooppeja, apinoita ja norsuja. Oli kyllä mahtava kokemus, vaikka olikin aika rankka, mutta uudestaan jo pitäis päästä!

image

image

image

image

image

image

image

image

 

 

Sairaalalla vierailua

Noniin nyt on alkanut asiat järjestymään työharjoittelun osalta, puuttui tärkeitä papereita ja ollaan turhaan juostu Kampalassa asti. Pientä hermostumista ehkä ollut ilmassa, mutta nyt kuulostaa hyvältä. Eli kaksi viikkoa sairaalalla kierretään sosiaalityöntekijän kanssa ja kaksi viikkoa HIV-potilaiden kanssa. Ihanaa, tullaan näkemään varmasti niin paljon ja just näitä ongelmia mitä täällä on. Tiistaina tänne tuli Seinäjoelta opiskelijoita ja opettaja joten asiat on nyt järjestynyt ja paperi-asiat saatu hoidettua.

Tänään käytiin sairaalalla pienellä kierroksella, hoideltiin asioita ja tavattiin sairaalan henkilökuntaa. Vierailtiin ensin vastasyntyneiden osastolla, osasto oli iso huone, jossa pedit vierekkäin, yhdessä isossa huoneessa oli n.35 ihmistä. Ei ollut yksityisyydestä eikä intimiteettisuojasta tietoakaan. Synnyttäneillä oli kaikilla kanyylit kädessä ja monilla myös katetrit. Käytiin antamassa heille pienet paketit tuomisiksi, mutta harmiksi niitä ei riittänyt kuin muutamalle. Pitää viedä ensi kerralla lisää.
Käytiin vierailemassa myös synnärillä. Se olikin mielenkiintoinen paikka. Siellä oli kolme huonetta, joista siirrytään synnytyksen mukaan seuraavaan huoneeseen. Viimeisessä huoneessa lapset syntyvät, siellä sentään oli jonkinnäköiset sermit, mutta toisissa huoneissa ei ollut. Sairaalalla syntyy n.50 vauvaa päivittäin, joista 15 syntyy sektiolla.
Äidit on sairaalalla noin 6 tuntia, jos lapsi syntyy päiväsaikaan, mutta jos illalla/yöllä niin he jäävät yöksi, eli siis tilanpuutteen takia eivät ole pidempään osastolla. Vastasyntyneet oli kaikki pienissä kääröissä ja lapset oli todella pieniä, vai kuvittelenkohan vaan. Näin myös pienen keskosen joka oli noin kyynärvarren pituinen. Sairaalalta en ottanut kuvia, vaikka sieltä olisi voinut ottaa, mutta jotenkin tuli sellainen olo että ei viitsi hirveästi kuvailla. Ja voitte vaan kuvitella, kuinka paljon täällä käytetään lääkkeitä, ei varmaan juuri ollenkaan. Ja ei muuten kuulunut synnärilläkään tuskaisia ääniä.

Tavattiin meidän sosiaalityöntekijä ja vierailtiin Uganda Care:ssa, eli HIV-paikka. Osaston henkilökunta lääkäriä myöten vaikutti todella ystävälliseltä ja halusi heti tietää tavoitteita yms. Vaikutti asianosaavalta paikalta. Lääkäri kertoi että täällä HIV-potilaat saavat hoitonsa imaiseksi, eli todella mahtavaa, että asia pidetään tärkeänä. Jos muistan oikein, niin 400 000:sta ihmisestä 30 000:lla on HIV. Eli iso ongelma on.

Semmosta tänään ja tällä viikolla, huomenna lähdetään safarille joten siitä ensi kerralla kuvapainoitteista postausta, kun tämä postaus jäi tylsäksi ilman kuvia.

Toisen viikon tunnelmia

Tavattiin keskiviikkona näitä yhteyshenkilöitä, ja sovittiin osastot missä tullaan työskentelemään seuraavat 5 viikkoa, meidän piti päästä kiertää osastot viime viikolla, mutta sairaalan johtaja ei ollut paikalla loppuviikosta, joten.. Eli siis tarvitaan tämän johtajan lupa ennen kuin pääsemme sairaalalle. Käytiin tänään taas sairaalalla, ja nyt tarvitaankin työlupa että päästään aloittamaan, josta tänään mainittiin ensimmäisen kerran. Se tästä harjottelusta. Vähän kasvatetaan Suomi-tyttöjen kärsivällisyyttä täällä. Odotusta, odotusta ja mitään ei tapahdu.

image

Käytiin torstaina paikallisessa yksityisessä koulussa vierailemassa. Vastaanotto oli huikea, mentiin aluksi pienimpien eli neljä-viisivuotiaiden luokkaan, jossa lapset olivat juuri päivälevolla pöytiensä äärellä vierivieressä. Kuinka moni suomalaislapsi nukkuisi pöydän äärellä päiväleponsa kuola valuen? Luulen, että ei kovinkaan moni. Lapset toivottivat meidät tervetulleiksi pienen esityksen ja laulun kanssa. Luokkahuoneet olivat pieniä verrattuna suomalaiskouluihin. Lapset istuivat vierivieressä toisiaan ja luokissa oli noin 20-30 lasta. Oppilaat esittelivät vihkojaan ylpeästi ja hienoja vihkoja olikin!
Ulkona kävellessä toisista luokkahuoneista lapset tulivat ovelle vilkuttelemaan ja huutamaan “musungu”.

image

image

image

image

Perjantaina käytiin toisessa lastenkodissa vierailemassa, sieltä ei oikein jäänyt mitään käteen. Paikka oli tanskalaispariskunnan omistama ja huomasi kuinka vauras paikka oli edelliseen vierailuun verrattuna. Täällä oli jopa ulkona leikkitelineitä ja paljon leluja sisällä. No, paikat on erilaisia ja hyvä nähdä että apua on tullut ja saatu. Tässä paikassa oli enemmän pienempiä lapsia, ja jopa muutaman kuukauden ikäinen taisi olla nuorin.

Lauantaina aamupäivän taas satoi vaihteeksi, mutta onneksi sade loppui jo ennen puoltapäivää. Kävin nauttimassa cappuccinon vartin matkan päässä ja pian lähdettiinkin naapurihotellin altaalle nauttimaan auringosta. Täällä ei monessa paikassa tosiaan saa hyvää kahvia, ja ainut mistä saa hyvää kahvia, on pienen ylämäkikävelyn päässä, kai se kahvikin pitää ansaita. Ollaan nyt parina iltana syöty tässä hotellilla, ja päätin eilen että en tässä enää syö, alkaa pian ruokapaikat loppua. Ruokaa saa odottaa aina yli tunnin ja sitten tulee väärää ruokaa.

Täällä kaikki naiset käyttää hameita tai mekkoja, en oo varmaan nähnyt kuin pari paikallista naista housujen kanssa. Ja lähes kaikilla naisilla on Afrikkaletit. Jos paikallinen nainen käyttäisi shortseja, häntä ei esimerkiksi otettaisi bodan kyytiin, mutta turisteille se on ok, vaikka pitkiä katseita tuleekin. On tässä vähän tottunut jo kärvistelemään pitkissä vaatteissa tuola auringonpaahteessa. Vaikka täälä ei enää kovin lämmin olekaan kun on sadekausi päällä ja vähän viileemmät ilmat. Iltaisin täällä voi olla jopa vähän viilee. Ja tää African-time on niin mielenkiintoinen, kaikki vähintään puoli tuntia tai tunnin myöhässä. Tai sitten ilmottaa vasta silloin että, sori en tulekaan. No, kaikkeen tottuu, on tässä kai tullut muutaman kerran odoteltua. Ollaan vähän itekin opittu, lähdetään sillon kun on sovittu aika. Näinhän se toimii täällä. Saas nähdä kuinka sairaalalla toimitaan. Ja kuulemma silloin kun sataa vettä, kaikki toimii vähän hitaasti.

Onneksi jotakin hyvääkin, sadetta on öisin ja aamuisin, ja iltapäivällä on lämmintä ja pääsee altaalle nauttimaan lämmöistä. 🙂

Otsarypyt kasvaa täällä :DD

Lastenkotivierailulla

Afrikkalaiseen tyyliin, aloitetaankin vasta huomenna työharjoittelu.

image

image

Eilen käytiin vierailemassa paikassa, johon oli tuotu lapsia kaduilta, Love And Care For All -Uganda. Järjestö pyrkii tarjoamaan lapsille katon pään päälle, ruoan, vaatteet, ja mahdollisuuksien mukaan koulutuksen. Lapsia siellä oli yhteensä 77 ja lapsista 52 pääsi sponsoreiden avulla kouluun. Paikan perustajana oli nainen joka oli itsekin asunut kaduilla ja tiesi ja osasi auttaa näitä lapsia. Lisäksi oli hänen miehensä sekä kaksi muuta henkilökuntaa. Eli neljä aikuista 77 lapselle. Muutama pikku taapero oli siellä ja enimmäkseen vähän isompia lapsia. Isommat lapset auttoivat paljon pienempien hoidossa ja yhteisten asioiden hoidossa ja ruokien tekemisissä.

image

Lapset nukkuivat kolmikerroksisissa sängyissä, joissa yhdessä sängyssä 2-3 lasta. Saanko sanoa että huh. Aikamoista. Paikan perustaja kertoi meille muutamien lasten tarinoita, jotka jäi kyllä niin mieleen. Esimerkiksi yksi lapsi löydettiin puun alta imemästä sormiaan, aliravittuna ja likaisena. Monet lapset ovat tulleet paikkaan poliisin soitosta, jolloin järjestö on hakenut lapsen ja ottanut lapsen mukaansa, kun vanhempia ei ole löytynyt tai he eivät ole pystyneet hoitamaan lasta. Yksi tarina jäi erityisesti mieleen kun näimme ehkä noin 10 -vuotiaan pojan valokuvan, jossa pojan ylähuulessa palovamma. Pojan täti harjoitti voodoota ja tulisella veitsellä oli polttanut pojan ylähuulen sekä muuta kehoa. Näitä tarinoita riittää, mutta yleisin tulosyy oli että he asuivat kaduilla. Monet kadulla asuvat lapset käyttivät huumeita, imppasivat liimoja, varastelivat yms. Monen oli myös vaikea lähteä kaduilta taloon asumaan, sillä heidän kaverinsa jäivät kadulle.

image

image

Vietiin tuomiamme vaatteita ja leluja lapsille, ja voi se riemun ja ilon määrä, sanoinkuvaamaton ilo mikä yhdelläkin tytöllä tuli kun sai jumpsuitin. Ja yksi tyttö tuli kysymään että saadaanko me käyttää näitä joka päivä? Ja näköjään vähän isompien poikien sorsit oli kovaa kamaa, kun ne meni yhteiseen käyttöön että kaikki saisivat jotakin. Osa vaatteista jaettiin ja osa meni yhteiskäyttöön. Koulukaveri toi lapsille pari pussia legoja, ja nopeasti rakensivat hienoja lentokoneita ja autoja.

image

image

Kaikkea ei voi sanoinkuvata, mutta mieletön päivä kokonaisuudessaan, se, millä suurella sydämellä ne teki sitä työtä, ja se miten nää lapset kunnioittivat näitä aikuisia.
Käytiin myös vierailemassa vähän köyhemmällä alueella, josta suurinosa lapsista on haettu, kuvia ei sieltä oikein viitsinyt ottaa kun muutenkin meitä katsottiin normaalia pidempään
Oli hieman tyhjä olo kun saapui illalla hotellille, joka suhteellisen hyvää aluetta.

image